Tindstinden

Lofoottien viimeisenä retkipäivänä meillä oli kaksi vaihtoehtoa joko Reinebringen tai Tindstinden. Olimme kuulleet, että Reinebringenin reitti on vaikeakulkuinen ja kivikkoinen, joten päädyimme tällä kertaa Tindstinden valloitukseen.

Aamupalan jälkeen pakkasimme tavarat ja suuntasimme kulkumme E10 tietä pitkin kohti Moskenesia. Reitti lähti samasta kohtaa kuin edellispäivän Munkebun vaellus, joten ensimmäiset kilometrit olivat tuttua polkua. Ensin hiekkatietä ja kalliota pitkin vesiputokselle, jonka jälkeen polku vei ylös ja mäen päällä reitti kääntyi vasemmalle kohti järveä ja vuoria. Kuljimme kalliota ja polkuja pitkin reilun tunnin ja sitten käännyimme takaisin autolle ja kiersimme vielä Sørvågvatnet-järven ympäri.

Reitti oli hyvin merkitty ja helppokulkuinen. Muutama hankalempi kohta mahtui matkan varrelle.  Reitin pystyi hyvin juoksemaan ja muutama juoksija tulikin meitä vastaan. 

Teimme noin 7 kilometrin lenkin, johon meni aikaa kaksi ja puoli tuntia. Maisemat olivat jälleen taattua Lofoottia ja aurinkoinen sekä lämmin sää suosi jälleen vaellustamme. Ihan huipulle emme ehtineet, sillä meidän oli ehdittävä laivaan, joka lähti klo 14.45 Moskanesista kohti Bodota. Saimme aikaan kuitenkin ihan kivan aamulenkin. Laivan kannella nautimme lounaaksi kalahampurilaiset ja kolmentunnin laivamatkalla ehti ottaa myös pienet kauneusunet. Illalla teimme vielä kävelylenkin tutustuen Bodon kaupunkiin ja kävimme pizzalla. Ihana ja liikunnallinen loma. Vielä jäi monta mielenkiintoista ja upeaa reittiä kulkematta ja monta vuorta huiputtamatta.

Vaellusterveisin

Pia

Munkebun

Torstaina 19.7 ajatuksenamme oli valloittaa Munken, mutta sumuisen sään takia päätimme tehdä vain Munkebun reitin. Vaellukselle lähtiessä sää oli sumuinen ja pilvet olivat todella alhaalla. Öisen sateen jäljiltä maasto oli mutainen ja kalliot liukkaat. Kiipeämisen edetessä sää muuttui kosteaksi ja pilvet tihkuttivat vettä niskaamme. Välillä oli niin sumuista, että ei nähnyt minne mennä. Vaeltaessamme alaspäin sää muuttui jälleen aurinkoiseksi.

Munkenin pääpolku sijaitsee Sørvågenin Moskenesøyn kylässä muutaman kilometrin päästä E10 tiestä. Reitille oli iso kyltti päätieltä. Parkkipaikka oli suhteellisen iso ja vaellusreitin lähtöpaikka ja itse reitti olivat hyvin merkitty. Reitti alkaa Sørvågvatnet-järven länsipuolelta. Järveä kiertää polku, joten sen  pääsee halutessaan myös kiertämään ja mehän tietysti kiersimme sen vaelluksen jälkeen.

Reitti kulkee ensin hiekkatietä ja kalliota pitkin kohti upeaa vesiputousta. Putoksen jälkeen alkaa polku kohti kukkuloita. Jälleen edettiin välillä kivikossa ja välillä hypittiin koivun juurien yli.  Reitti kulki Studalvatnetin järven rantaa pitkin, kunnes reitti alkoi nousta hitaasti ja tasaisesti kohti Munkebun majaa. Reitillä on myös muutamia jyrkkiä kohtia ja välillä on käytettävä apuna köysiä kiivetessä ylöspäin. Köysistä oli apua, kun kalliot olivat sateen jäljiltä todella liukkaat. Myös paluumatkalla köysistä oli apua. Välillä joutui jyrkemmissä kohdissa myös kiipeämään käsiä apuna käyttäen. Kiipeämisen jälkeen tuli myös tasaisempi kohta ennen kuin alkoi taas kiipeäminen ja laskeutuminen kohti Munkebun majaa. Maisemat olivat upeat, mutta millaisethan ne olisivat olleet aurinoisella säällä? Majalla pidimme sadetta räystään alla ja söimme eväät. Maja ei ollut auki, mutta sen voi halutessaan vuokrata etukäteen. Minun olisi tehnyt mieli jatkaa kohti Munkenin huippua, mutta päätin jättää huiputuksen väliin. Reitti ylös oli kuulemma kivikkoinen ja jyrkkä.

Palasimme samaa reittiä takaisin, vaikka toinenkin vaihtoehto olisi ollut tarjolla. Paluu alaspäin sujui välillä reippaammin ja välillä hitaammin. Liukkaat kalliot ja kivet hidastivat matkan tekoa, samoin mutavelliosuudet. Meikäläinen tuli yhden rinteen pyllymäkeä alas, kun jalka petti mutaisessa rinteessä. Mitä alemmas pääsimme, sitä lämpimämmäksi keli muuttui ja juomataukoja piti lisätä. Myös vaatetusta joutui vähentämään. 

Reitti oli hyvin merkitty ja maasto oli vaihtelevaa, mutta välillä vaikeakulkuista. Reitin pystyy varmaan joku juoksemaan kokonaan, mutta minun mielestäni vain osittain. Tämä oli meidän vaelluksista ehkä haasteellisin ja vaikeakulkuisin. Matkaa kertyi noin 12 kilometriä ja aikaa meni noin viisi tuntia ja risat. Vaelluksemme korkein kohta 510 metriä ja Munkan huippu olisi ollut 775 metrissä. Sinne emme siis lähteneet sumussa ja sateessa kipuamaan. Munkan valloitus jäi siis ensi kesään! Vaelluksen jälkeen tutustuimme Å:n kaupunkiin ja kyllä fiskeburgerit maistui hyvältä vaelluksen jälkeen.

Lisätietoa löydät täältä.

Vaellusterveisin

Pia

Ryten

Lofoottien vaellusreissun suosikkikohteeni oli ehdottomasti Ryten vuori, joka kohoaa 543 metriin ja sen alapuolella oleva Kvalvikanin valkoisena hohtava ranta. Aivan mahtava ja epätodellinen paikka!

Lähdimme heti aamusta ajamaan yöpaikastamme Henningsvarista kohti seuraavaa majapaikkaamme Reineä. Vaelluskohteeksi valikoitui Ryten, joka osui sopivasti matkamme varrelle ja lähelle seuraavaa yösijaa. Ajoimme pitkin E10 tieltä kohti Fredvangin kylää, jonka läheltä vaellusreitit alkoivat.

Ryten vuorelle johtaa kaksi polkua. Toinen vie Fredvanhyttenin kautta Rytenille ja toinen Kvalvikan rannalle ja sitä kautta Rytenin huipulle. Reitin voi kiertää osittain silmukkana tai mennä edestakaisin. Vaellusreittien lähtöpaikkojen lähellä on parkkipaikkoja, joista osa on melko pieniä. Olin lukenut, että lähimmät parkkipaikat täyttyvät yleensä jo aamusta, mutta tällä kertaa parkissa oli hyvin tilaa, vaikka saavuimme paikalle vasta puolilta päivin. Pakkasimme reppuun eväät ja vettä, sillä päivä oli lämmin ja edessä kiivettävää viitisen kilometriä. Olin jälleen ottanut kuvan reitistä kännykkään, mutta eipä sitä tarvinnut tälläkään kertaa katsoa. Päätimme ensin huiputtaa Rytenin ja sitten siirtyä vilvoittelemaan Kvalvikan rannalle.

Rytenin nousu alkaa polkua pitkin peltojen ja lammaslaitumien keskellä. Peltojen kukkaloistoa ja avautuvaa maisemaa ei pysty sanoin kuvaamaan. Kuvatkaan ei kerro totuutta, niin upea se oli. Muutaman kilometrin jälkeen polku kääntyy selvästi ylöspäin ja reitti muuttui kivikkoisemmaksi ja samalla alkoi sitten kipuaminen rinteitä pitkin kohti Rytenin huippua. Välillä polku on tasaisempaa, välillä taas noustiin tasaisesti ja välillä jyrkemmin. Myös muutamia pitkospuuosuuksia mahtui matkan varrelle.

Ensimmäisen nousun jälkeen vastaan tuli yllättäen pieni tunturilampi ja maisemat paranivat, mitä ylemmäs edettiin. Loppumatka huipulle oli loivaa nousua, mutta hiki virtasi selkää pitkin kavutessa ylös Rytenin huipulle aurinkoisessa säässä. Huipulta aukesi mielettömät maisemat Atlantille sekä Kvalvikan rannalle, joka hohti vaaleassa hiekassa ja turkoosissa meressä. Ranta oli jotenkin epätodellisen kaunis.  Kyllä näissä maisemissa kelpasi eväät syödä ennen kuin lähdimme laskeutumaan alaspäin. Tuulen vire vilvoitti mukavasti huipulla eväitä syödessä. 

Paluumatkalla oli ajatuksena kiertää Kvalvikan rannan kautta. Rannalle laskeutuminen rinnettä pitkin oli reitin hankalin osuus. Välillä mentiin polkua pitkin ja välillä kivikossa. Muutaman kerran lähti irtokivi jalkojen alta ja meinasin liukua rinnettä alas. Ihan rannalle asti emme jaksaneet mennä, sillä loppumatka oli aikamoista mutavelliä, eikä kävely siinä väsyneenä enää huvittanut. Päivä oli ehkä kesän kuumin päivä Lofooteilla, joten sekin vaikutti jaksamiseen. Parkkipaikalle sapuessa auton sisällä lämpötila oli + 37. No, jäipä jotain seuraavalle kerralle! 

Matkaa kertyi noin kymmenen kilometriä ja aikaa meni neljä-viisi tuntia. Reitti oli hyvin merkitty, eikä eksymään päässyt. Mielestäni maasto oli helppokulkuista ja matkaa voi taittaa kävellen tai juosten.

Lisätietoa kohteesta löydät täältä.

Vaellusterveisin

Pia